Onko elämässäsi joku,jota ei mieti moneen vuoteen...kunnes tulee tekijä,joka laukaisee sellaisten muistojen ryöpyn?
Pari viikkoa mennyt niitä ajatuksia käsitellessä. Hämmentää,koska ajattelisi että näinä vuosina se olisi jo systeemeistä vedetty.Käsitelty ja pinoon.
Pappani kuolemasta on jo tosiaan useampi vuosi hurahtanut. Ihan tarkalleen,jos oikein laskeskellaan niin ylitse 10vuotta.Olin 8vuotias,ja oli vuosi 1998.
Muistan vieläkin sen elämässäni ei niin hienon hetken,kun isä soitti kertoakseen pappamme kuolemasta. Jaoin siskoni kanssa silloin yhteisen makuuhuoneen,jossa oli lankapuhelin. Se soi ja soi keskellä yötä.
Pöpperössä mutajin jotain,isä vain käski ojentaa puhelimen siskolle. Tämä höpötteli hetken,ja tajusin sentään kysyä mikä juttu tämä on (ennemmin tuli mieleen,että taas isämme humalassa soittelee).
Sanna mutisi vain "pappa on kuollut". Ja molempien reaktiot on olleet tasoa aijaa,takaisin untenmaille.
Melkoisen jäätävää touhua,ja aamulla koko asian ajatteli olleen unta.
Kukaan meistä ei itkenyt...ei edes hautajaisissa.
Ei edes oikein sen jälkeen.Jenni vain kertoi nähneensä useamman kerran unta papasta,ja luullut nähneensä ajelemassa traktorilla Nurmon keskustassa.
Koko asia on unohtunut sen jälkeen.
Eräs sunnuntai (viettäessäni yöni mummoni luona),päätin viihdyttää itseäni katselemalla vanhoja kuvia. Toisaalta se on hienoa viihdykettä..katsoa millaista elämää mummo on viettänyt papan kanssa.
Mutta järkytin itseni samalla useasta asiasta: olin unohtanut miten monta vuotta papan kuolemasta on,sitä etten käsitellyt koko asiaa ikinä kunnolla (voiko toisaalta olettaa,ollut niin pieni etten varmaan edes osittain ihan totaalisesti edes käsittänyt koko touhua),ja miten olin voinut unohtaa koko herran ulkonäön.
Ainahan siis pappani muistan vanhana miehenä..tai no vanhana ja vanhana.Mutta tämän nuoruuskuvia katsellessa...voinen todeta,että pappani on ollut komea mies! Kuin suomalainen iskelmä/elokuvatähti.
Olisin kyllä tahtonut kuulla millainen tyttömagneetti pappani on ollut..poliisin asussaan.
Ne kasvot olivat hukkuneet moneksi vuodeksi usvaan...ja piirtyivät taas tarkasti muistiin.
Tokihan jonkinmoiset muistikuvat mieleen on piirtynyt.Se melkein kalju,harmaa pää (siis hiukset..ei pää :D).Se jukeliton maha mikä äijällä oli! Enkä muista olisiko kauheasti hymyillyt...vaikka joskushan taisi hekotellakkin omille jutuilleen. Ankara katse taisi kasvoilla kokoajan olla,mutta en kyllä muista pappani olleen kyllä mitenkään pelottava. Se oli sellainen hiljainen herra,joka tykkäsi järjettömästi makkarasta ja harmonikan soitosta.
Se järjettömän kokoinen kroppa vaikutti (no vaikuttaa edelleen) nallemaiselta ja pienen lapsen vinkkelistä oli yksi maailman turvallisimmista syleistä.
Jos oikein muistan..niin aina paniikin iskiessä hakeuduin pappani huomaan turvaan mielummin kuin mummani.
Kaksi asiaa muistan kyllä täydellisesti! Sen sinisen Ford Sierran,joka haisi pahalta...rumat istuimen suojukset (sellaiset oikein oksettavat seiskytluvun muotiluomukset).Silti siellä oli hauska istua,jopa nukkua.Joka viikonloppu isän luona kyläillessä..pappa sen kärräsi isälle,syystä X. Isäni kirosi aina autossa ilmeneviä vikoja.
Nyt kun tarkemmin mietin...siis Kauniston suvussa ei ole tapana herkistellä,ei edes naiset,kaikki hoidetaan huumorilla tai sitten rivien välistä..että olikohan tämä papan joku oma tapa kertoa että kaipasi meitä ja halusi viettää typeränkin syyn lomassa meidän kanssa aikaa?
Koska meidän suvussa äijät on autojensa suhteen tätä luokkaa:jos se on mäsä,eikä kahdenkaan korjauksen jälkeen ole hyvä...vanha mäkeen ja edes jotenkuten toimivampi tilalle.
Hymyilyttää...se vanha murjottava järkäle omasikin herkänpuolensa :)
Meille keksi mielellään lempinimiä,omani olivat: hattivatti ja pieru-Iita.
Isäni veli kutsuu edelleen hattivatiksi...ja osittain tekee surulliseksi.Mutta ei pahoin.
Pappani ehti nähdä kaikki lapsenlapsensa,enemmän tai vähemmän kasvaneina.Mutta kirpaisee se,että tämä ei kuitenkaan koskaan nähnyt miten me kaikki kasvettiin aikuisiksi...tai ollaan edelleen sillä kasvumatkalla.
Jäi näkemättä miten joku meistä sai lapsen,meni naimisiin...valmistumiset,yo-juhlat.Kaikki jäi välistä.
En yleensä usko taivaaseen...mutta kai osittain toivon,että sieltä pilvenreunalta se katselee ja hymyilee meille kaikille.
Se on hirveää miten monta vuotta viiveellä käsittää,miten rakas henkilö on poissa.
Kaduttaa,etten koskaan kietonut pikkukäsiäni ja kertonut miten rakas ja turvallinen tämä oli.
Kerrotaan se sitten näin,toivotaan että viesti menee perille asti.
 |
| Pappani on tässä vasemmalla. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti