Yritän epätoivoisesti hakea tuntumaa tähän kirjoitteluun... ja voisin jakaa päiväni aurinkoisimman hetken.
Seisoskelin lähi-siwan pihassa tekemässä omia pahuuksia,kun minua kohti juoksi polvenkorkuinen pikkupoika. Pojalla oli iso, todella innostunut hymy. Johtuikohan vallan siitä,että hän sai ensimmäisiä kertoja käydä ostamassa karkkia ilman isää ja äitiä?
Katselin melkein vierestä,miten tämä pikkuinen yritti kovasti työntää ensimmäistä ovea... ystävällisesti neuvoin pojalle,että kokeileppas vierestä ovea. Sitä täytyy vain työntää. Seurailin hetken vierestä,kun poika yritti tällä kertaa repiä ovea auki. "En minä osaa" mumisi tuo hetken taistelun jälkeen ja katsoi minua. Jatkaen todellakin edelleen sitä järjettömän iloista hymyilyään. Tottakai moista sinttiä piti hieman auttaa,muutenhan tälle tulisi ennen pitkää kylmä kuitenkin, joten työnsin oven auki ja vielä toisenkin. Katsoin hetken miten poika kipitti innoissaan kohti karkkihyllyä,ja ennen oven sulkeutumista kuulin vielä huudahduksen "kiitos kiltti täti!"
Normaalisti kiukustuisin,jos joku tulisi tädittelemään. En ole todellakaan lähelläkään mitään täti-ikää...mutta tällä kertaa huulilleni muodostui hymy. Lähdin näin hyvin mielin kävelemään kohti kirjastoa. Tyytyväisenä siihen,että autoin poikaa saamaan karkkinsa ja tehtyäni itsekkin edes yhden hyödyllisen asian päivän aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti